Joskus kansanedustajat ja ministerit ovat ihan itse lähteneet kävelemään kun ovat todenneet että eivät enää nauti kansan luottamusta. Laissa on myös joskus ollut vaatimus, joka nykyään on enemmän yleinen käytäntö, että edustajat ja luottamushenkilöt käyttäytyvät arvokkaasti ja nuhteettomasti myös istuntosalin ulkopuolella, mutta tuo taitaa mennä enemmän nostalgisen haaveilun puolelle.
Wikipediassa on oikein lista eronneista ministereistä ja eroamisen syistä. Suuri osa on toki siirtymisiä muihin tehtäviin, mutta listalla on viimeajoilta mm. Kulmunin ero esiintymiskoulutusten kanssa.
Vielä 20 vuotta sitten Vornasen touhua ei olisi ollenkaan suvaittu, olisi lentänyt pihalle koko eduskunnasta.
Paljon menneen maailman demokraattisista rakenteista perustui kunnia ja luottamus ajatteluun. Pelottavin seikka viime vuosikymmenen muutoksista on se, että Trumppimainen röyhkeys on ajamassa tästä yli.
Ei ymmärretä, että kolhut kunniassa ja luottamuksessa vaikuttaa myös alaisiin, tukihenkilöihin ja koko puolueeseen, mutta jos puolue ei välitä, niin mikäs siinä. Tämä vaikuttaa myös toisin päin. Jos annat luottamuksen henkilölle, jolla on historiassa rikoksia, fyysistä väkivaltaa, alaikäisten vokottelua ja natsikirjoituksia, yms, on tämän henkilön tulevat tahrat kunniassa myös osittain sinun tahrojasi.
Tämän takia ennen erottiin vapaaehtoisesti pienemmästäkin, ennen kuin pakotettiin kollegat seisomaan tahrojesi takana puoluepoliittisista syistä.
Nykyään haistatetaan paskat tahroille ja uhmakkaasti jatketaan vanhaan tyyliin mitään anteeksi pyytämättä ja mistään välittämättä.
Eduskunnan istuntosalin tilalle vapaaotteluareena ja kansanedustajat paikallisista kontaktilajien harrastepiireistä.
Olen miettinyt, että suomalaisen poliittisen keskustelun rapautuminen alkoi jo vuonna 2003 kun perussuomalaisten Tony Halmeesta tuli kansanedustaja. Sen jälkeen tulivat “jytkyt” vuosien 2011 ja 2015 vaaleissa monine rasismiskandaaleineen.
